Luen Aino Hagnerin uusinta kirjaa, Leivän syrjään. Kirja kuuluu Hagnerin Jämsänkoski-sarjaan, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinaa. Tarinaa kertomalla Aino on kasvattanut juuret omille tyttärilleen ja saanut itse elää pitkän, pitkän elämän. Kirjasarja on ollut mukavaa luettavaa kaikille jämsänkoskelaisille, koska Aino kuvaa tarkasti maisemia, ihmisiä ja koko tehdasyhteisöä.

Vieno kasvoi Ida-Valpuri (os. Löfqvist) ja Enssi Sellmanin hoidossa vaikeiden kotiolojensa takia. Minäkin liityn tähän samaan Löfqvistien sukuun. Ida-Valpuri oli Vihtori-papan sisko. Ida-Valpuri oli äitini kummitäti ja ehkä siitä syystä äiti hoiti Iitaa hänen viimeisinä kesinään 1964 ja 1965. Muutoin hän asui ja eli Vienon (Ainon) perheessä Valkeakoskella. Omaishoitajan roolia ei silloin tunnustettu, mutta ehkä äitini tarjosi Vienolle hetken levon, siitä raskaasta työstä Ida-Valpurin pääasiallisena hoitajana.

Minulle jäi muistoja niistä kesistä. Ida-Valpuri sairasti reumaa ja liikkuminen oli hankalaa. Siitä huolimatta hän asui meidän yläkerrassa. Sauna puolestaan oli kellarikerroksessa. ja Olin usein mukana, kun äiti vei hänelle ateriat huoneeseen. Muistan Ida-Valpurin harmaat, pitkät hiukset, jotka äiti letitti ja sitoi niskaan nutturalle muovisin hiusneuloin. Muistan katselleeni ulos yläkerran ikkunasta. Ikkunan edessä kasvoi silloin nuori mänty – se kasvaa siinä edelleen, mutta nyt se on taloa korkeampi. Päivät Ida vietti kai enimmäkseen vuoteessaan, lukien ja radiota kuunnellen. Kerran muistan hänen käyneen leikkimökissäni.

Aino Hagner on rohkea ja suoraselkäinen kertoessaan äitinsä elämästä. Elämä oli köyhää ja vaatimatonta, mutta surullisinta luettavaa ovat olleet ne luvut, joissa Aino kertoo Vienon, oman äitinsä, kaltoinkohtelusta. Ainolla ei ole tarvetta kiillottaa muistojaan. Hän kertoo rohkeasti myös Vienon koulunkäyntivaikeuksista ja huonosta itsetunnosta. Ehkä juuri tämä Vienon selviytymistarina on tehnyt tyttärestä erityisen rohkean.

Aino liittää mukavasti maailman tapahtumat yksittäisten ihmisten arkeen. Tosiasiat hän on löytänyt arkistoista, kirjoista ja lehdistä.  Arjen kuvaukset taas ovat syntyneet kuulluista tarinoista ja mielikuvituksesta. Lukiessa olen miettinyt, millainen taktiikka Ainolla onkaan, näiden ideoiden muistiinmerkitsemisessä. Kokonaisuus on ehyt eikä hän toista samoja asioita moneen kertaan.

Jämsänkoski-sarjan kuudes kirja oli taas matka omille juurilleni. Kuljetan mielikuvissani omia vanhempiani samoja reittejä kuin Vieno. Ehkä he kohtasivat ohi mennen varaston nurkalla, Koski-Keskisen rannoilla tai matkalla Kyttälänmäkeen.